”Jos teet itse, voit tehdä mitä ikinä haluat.”
Michael Elmgreen ja Ingar Dragset löysivät toisensa yökerhossa 1994 ja alkoivat pian sen jälkeen tehdä yhdessä taidetta. Yhden ensimmäisistä teoksistaan he tekivät Helsingissä 1997. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin taiteilijaduon teoksia on ripoteltu ympäri maailmaa – New Yorkin Rockefeller Centerin aukiosta Texasin erämaahan ja Istanbulin biennaaliin 2017, jonka he kuratoivat.
Piditte eilen Kuvataideakatemian Exhibition Laboratoryssa Saastamoinen Keynote Lecture -sarjan yleisölle avoimen luennon, jossa kuulijoina oli taideihmisiä opiskelijoista ammattilaisiin. Mitkä ovat ensivaikutelmanne Helsingistä?
Ingar Dragset (s. 1969 Trondheimissa): Olemme käyneet täällä useita kertoja. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1994 ennen kuin aloimme tehdä taidetta. Vuonna 1997 esitimme Helsingissä performanssin, jossa pukeuduimme kudottuihin hameisiin ja purimme ne toistemme yltä. Huvittavaa on, että siitä on 20 vuotta, mutta teemme yhä performansseja.
Michael Elmgreen (s. 1961 Kööpenhaminassa): Se oli yksi ensimmäisistä teoksistamme. En muista mikä tapahtuma oli kyseessä, mutta olimme onnellisia, sillä olimme juuri alkaneet työskennellä yhdessä. Kävimme Helsingissä viimeksi 2008, kun etsimme taiteilijoita Venetsian biennaalin 2009 Pohjoismaiden paviljonkiin, jonka kuratoimme Tanskan paviljongin lisäksi, ja vierailimme taiteilijoiden studioilla. Helsinki on muuttunut: kaupungissa on erilainen energia, ja se näyttää toisenlaiselta.
ID: Avoimemmalta. Tulemme tänne aina mielellämme. Helsingissä ja sen arkkitehtuurissa on jotain hyvin erityistä.
Olette työskennelleet taiteilijaduona vuodesta 1995. Mistä kaikki alkoi?
ME: Tapasimme toisemme After Dark -nimisessä yökerhossa Kööpenhaminassa vuonna 1994 ja seurustelimme lähes kymmenen vuotta. Taidetta aloimme tehdä yhdessä vuonna 1995. Oma taustani oli teatteriperformanssissa ja olin alkanut tehdä installaatioita, alun perin kirjoitin runoja. Pohjoismainen taidekenttä oli tuolloin kehittymätön: nuorille taiteilijoille ei esimerkiksi ollut gallerioita ja taideinstituutiot eivät olleet heistä kiinnostuneita, töitä oli esillä taiteilijoiden omistamissa tiloissa. Tämä on onneksi muuttunut. Toisaalta, itse tekeminen toi tietynlaisen vapauden: jos teet itse, voit tehdä mitä ikinä haluat.
Teoksenne ovat herättäneet huomiota ympäri maailmaa – esimerkiksi Texasin aavikolle 2006 tekemänne muotitalo Pradan liikettä muistuttava teos Prada Marfa ja keinuhevosella ratsastavaa poikaa kuvaava pronssiveistos Lontoon Trafalgar Squarella 2012. Miten projektit yleensä alkavat?
ME: Eri tavoin. Prada Marfan käynnistimme itse, muotitalo ei tilannut teosta, vaikka käytimme teoksessa heidän logoaan ja visuaalisia koodeja. Halusimme nähdä miltä luksusliike näyttäisi, jos sen laittaisi kaupunkiympäristön ulkopuolelle, keskelle ei-mitään. Paikka on lähellä Donald Juddin Chinati-säätiön taidemuseota Marfassa, mikä on huvittavaa, sillä Prada käyttää museolle tunnusomaista minimalismia kaupallisessa mielessä.
ID: Lontoon Trafalgar Squarelle vuonna 2012 sijoitettu neljä metriä korkea pronssiveistos Powerless Structure, Fig 101, jossa poika ratsastaa keinuhevosella, oli osa joka toinen vuosi vaihtuvien veistosten sarjaa. Teoksen ideana ei ollut voitto ja voittaminen, vaan odotukset ja muutos: se kyseenalaistaa Trafalgar Squarea paikkana, joka ylistää sotasankareita, kenraaleita jne.
Keinuhevosesta on tehty alkuperäisen lisäksi kolme versiota, joista yksi on Suomessa, vai mitä?
ID: Saastamoisen säätiöllä on yksi alkuperäisen kokoinen versio.
Mikä on New Yorkissa keväällä 2016 nähdyn Van Gogh’s Ear -veistoksen tarina?
ID: Aukiolla on joka vuosi kevään ja kesän ajan yksi taideteos, ja meitä pyydettiin tekemään sinne teos. Kävimme läpi lukuisia ideoita ja päädyimme pystyssä olevaan uima-altaaseen. Se on yhdenlainen äärimmäinen keskiluokkainen unelma, Amerikassa tai missä vain.
ME: Paikka on erityinen, sillä Rockefeller Centerin ohi kulkee joka päivä yli 300 000 ihmistä. Ihmiset näkevät teoksen ympäristössä, joka hyvin äänekäs ja haastava visuaalisesti, niinpä halusimme tehdä jotain voimakasta. Mielessämme oli näkymiä New Yorkin ulkopuolelta, esikaupunkialueilta ja Itärannikolta, jossa elämäntapa on rennompi ja ihmisillä on Kalifornian tapaan puutarkoissaan uima-altaita. Olimme nähneet uima-altaita myytävänä, ja ne olivat kuin jättimäisiä veistoksia: vaikuttavan näköisiä itsessään.
Teoksenne liikkuvat taiteen, arkkitehtuurin ja designin välimaastossa. Mistä teosideat tulevat?
ID: Dialogin kautta. Keskustelemme asioista, joista luemme sanomalehdistä ja kirjoista ja joita näemme elokuvissa. Näin tulemme tietoisiksi yhteiskunnassa vaikuttavista asioista. Pyrimme aina valitsemaan teemoja, jotka aistimme itse.
ME: Joskus idea tulee paikasta. Kun kuratoimme Venetsian biennaalin paviljongit 2009, syntyi ajatus tehdä niistä yksityiskoteja, sillä ne näyttivät sellaisilta. Kun teimme The Well Fair -teoksen nykytaidekeskus UCCAan Pekingiin viime vuonna, käytössämme oleva teollinen tila oli niin valtava, että siinä olisi voinut järjestää kokonaiset taidemessut. Päätimme tehdä kuvitteelliset messut ja laitoimme ’gallerioihin’ esiin 88 prosenttia kaikista teoksistamme. Pyrimme näyttämään töidemme kautta, miltä asiat voivat näyttää, jos niitä ajattelee uudella tavalla.
Tuleviin teoksiinne lukeutuu tämän vuoden Istanbulin biennaali, jonka kuratoitte teemalla Kodit ja naapuruus (Homes and Neighborhood). Millaista on hyvä naapuruus?
ME: Se selviää biennaalin jälkeen. Esitämme paljon kysymyksiä. Lehdistölausunnon sijaan teimme neljäkymmentä kysymystä siitä, millainen on hyvä naapuri. Biennaalin lehdistötilaisuuteen teimme neljäkymmentä lavaperformanssia, joissa esitettiin kysymyksiä, tyyliin: ”Onko hyvä naapuri joku, joka lukee samaa sanomalehteä?”, ”Onko hyvä naapuri vieras, jota et pelkää?” jne. Performansseissa oli mukana erilaisia ihmisiä yhteiskunnan eri alueilta.
Keitä taitelijoita biennaalissa nähdään?
ID: Työ on vielä kesken.
Taiteen ja taiteen opetuksen maailmassa yksityisestä rahoituksesta ja tuesta – esimerkkinä Saastamoisen säätiön työ Suomessa – on tullut yhä yleisempää. Onko tämä mielestänne mahdollisuus vai uhka?
ID: Se voi lisätä monimuotoisuutta ja tehdä alaa näkyvämmäksi, mutta on tärkeää, että yksityinen tuki ei korvaa julkista tukea ja sitoutumista. On olemassa useita esimerkkejä hyvästä yhteistyöstä julkisten ja yksityisten hankkeiden välillä.
ME: Amerikassa yksityisillä instituutioilla on liikaa valtaa. MoMAssa lahjoittajien nimet ovat näyttelyissä näkyvämmin esillä kuin taiteilijat. Se on hieman kummallista. Kysymys on tasapainosta. On tärkeää, että yksityiset säätiöt osoittavat kiinnostusta sekä tieteisiin ja opetukseen että taiteisiin, sillä poliitikot ovat joskus konservatiivisia ja yksiulotteisia – innovatiivista ajattelua ja sitoutumista tarvitaan siksi yksityiseltä puolelta.
Millaista on elämä tämän hetken taidemaailman supertähtinä ja työskentely näyttävien taideprojektien parissa ympäri maailmaa?
(Naurua)
ME: Elämämme ei ole mitenkään erityisen hohdokasta. Se on superhypertavallista. Joitakin ongelmia ovat helpompi ratkaista, koska teosbudjetit ovat suurempia, mutta ongelmat eivät katoa.
Miten kuvailisitte itseänne taiteilijoina?
ID: Pidämme itsemme haastamisesta, ja se johtaa usein uusiin haasteisiin. Esimerkiksi Istanbulin biennaalin kuratoiminen on jälleen yksi tällainen hieman häkellyttäväkin tehtävä. Laitamme itsemme mielellämme tilanteisiin, joita emme täysin hallitse.
Miten tekemisenne on kehittynyt siitä, kun aloititte?
ID: Siinä on ollut eri vaiheita. Performanssien kautta tulimme hyvin tietoiseksi ns. valkoiseen kuutioon (white cube) liittyvistä rajoituksista ja taidemaailman konventioista. Kun olet fyysisesti – joskus puolialastomana – esillä ja kohtaat yleisön, tulet täysin tietoiseksi siitä, mitä rajoitukset ovat. Tämä opetti meitä paljon, myös yleisöstä ja yleisön kanssa kommunikoimisen tärkeydestä, ja johti siihen, että aloimme pohtia arkkitehtuurin konventioita sekä sitä, miten valkoinen kuutio on eräänlainen tiukasti vakiintunut institutionaalinen kehys, joka vaikuttaa elämäämme, olipa kyse kouluista, sairaaloista, vankiloista, kunnallisista virastoista tms.
Tunnettuina taiteilijoina teillä on vaikutusvaltaa. Voiko taide muuttaa maailmaa?
ID: Emme usko, että taide voi muuttaa maailmaa, mutta se voi olla väline asioiden esilletuomiseen. On olemassa erilaisia tärkeitä ideaaleja ja ajatuksia, jotka eri syistä johtuen katoavat yhteiskunnan muilla alueilla: uuden median, tietomäärän, nopeuden vuoksi. Taide on alue, jossa hitaus on edelleen sallittua ja arvostettua. Taidemuseoiden ja taidemessujen suosio on osoitus siitä, että taiteelle ja fyysisessä tilassa yhdessä koetuille kokemuksille on tarvetta.
ME: Taide voi myös vähentää pelkoa. Se voi tehdä meistä hieman pelottomampia ajassa, jossa on myös paljon murhetta.
Millaista roolia digitaalisuus näyttelee teoksissanne?
ID: (Nauraa) Sitä tuskin on olemassa.
Teoksianne voi nähdä ympäri maailmaa. Mistä niitä voi ostaa?
ME: Teemme yhteistyötä lukuisten galleristien kanssa ympäri maailmaa, ja on olemassa hulluja ihmisiä, jotka ostavat töitämme. Lisäksi meillä on Berliinissä studio, jossa kymmenisen ihmistä auttaa meitä toteuttamaan töitämme.
Asutte ja työskentelette Berliinissä. Millainen kaupunki se on taiteilijan näkökulmasta?
ID: Se on hyvä kaupunki taiteen tekemiseen, sillä vuokrat ovat edullisia ja kaupungissa on paljon tilaa sekä vapaus tehdä asioita tiloissa ilman erityistä lupaa. Berliiniin on aika helppo perustaa kirjakauppa, galleria tms. Siellä ei ole yhtä suurta kaupallista painetta kuin Lontoossa tai New Yorkissa.
Lopuksi inspiraatiosta. Mikä on inspiroinut teitä viime aikoina?
ME: Kävimme tänä aamuna Kampin hiljaisuuden kappelissa, ja se oli hyvin inspiroivaa. Tila on jotain arkkitehtuurin ja veistoksen väliltä: se on kuin suuri, kaunis abstrakti veistos kaupunkitilassa. Haluaisin tehdä suuren veistoksen, jossa voi istua ja huutaa.
Elmgreen & Dragset luennoivat Kuvataideakatemian Exhibition Laboratoryssa Helsingissä 11. tammikuuta 2017 osana Saastamoinen Keynote Lecture -luentosarjaa. Nyt toista kertaa järjestetty luento toteutetaan kerran vuodessa Saastamoisen säätiön tuella, ja puhujiksi kutsutaan kansainvälisesti merkittäviä ja laajasti tunnettuja taidealan toimijoita. Sarja on osa säätiön ja Kuvataideakatemian yhteistyötä, jossa edistetään kuvataiteen koulutuksen korkeatasoista kansainvälistymistä.
Key Note: Elmgreen & Dragset
University of Arts, Exhibition Laboratory: Jaana Kähkönen, Christine Langinauer, Suvi Lehtinen, Lasse Juuti, Ingar Dragset, Michael Elmgreen, Mirza Cizmic
Photo: Petri Summanen, ©Uniarts Helsinki