Ensimmäiset välähdykset kuvataiteilija Tuomas A. Laitisen (s. 1976) tuoreimpiin teoksiin syntyivät Saastamoisen säätiön International Studio & Curatorial Program (ISCP) -taiteilijaresidenssissä New Yorkissa, jossa Laitinen työskenteli heinä–joulukuussa 2016. Taideyliopiston Kuvataideakatemian vuonna 2015 Saastamoisen säätiön tuella käynnistämä alumniresidenssi-ohjelma mahdollistaa kuvataiteilijoiden jatko-opinnot korkeatasoisissa residenssikeskuksissa ja on osa yliopiston kansainvälistymisohjelmaa.
Ihmisen suhde ekosysteemeihin ja todellisuuksiin ovat vuonna 2008 Kuvataideakatemiasta valmistuneen Tuomas A. Laitisen luomien maailmojen keskiössä.
Laitisen poimimat aiheet ovat ajan hermolta: energian ja materian kiertokulusta digitalisaatioon. Taiteilijan käsittelyssä ne kääntyvät uudenlaisiksi muodoiksi – usein esteettisiksi ja jopa meditatiivisiksi – joita ei voi kuin katsoa läheltä ja suoraan.
Laitinen myös osoittaa ja kyseenalaistaa teoksissaan ihmisen erilaisten toimintamallien kummallisuuksia olematta kuitenkaan tuomitseva. Hän toteaa ajattelevansa taidetta enemmänkin tapahtumana kuin teoksena.
Kun Suomen taideakatemia jakoi historian ensimmäisen kuvataidepalkintonsa Laitiselle vuonna 2013, EMMAssa nähdyn Fundamental matter -näyttelyprojektin keskiössä oli kupari ja sen ympäristövaikutukset ja yksi näyttämöistä kaatopaikka Detroitissa.
”Minulla on laajempia teemoja, joista irtautuu yksittäisiä teoksia ja näyttelyitä. Esimerkiksi ARS17:n Receptor-teos käsittelee teknologian ja ihmisen sekä ei-inhimillisen välistä suhdetta materiaalisuuden kautta. Helsinki Contemporaryn näyttely menee enemmän ekologisiin ja esimerkiksi biopoliittisiin kysymyksiin, eli siihen, miten tietyt asiat kuten ruoka tai kemialliset prosessit vaikuttavat ihmisiin ja miten suuryritykset käyttävät valtaa kehojamme kohtaan”, Laitinen kuvaa teostensa syntyä ja käsittelemiään teemoja.
Residenssi muuttaa työskentelyn dynamiikkaa
Ensimmäiset ideat Laitisen nyt esillä oleviin teoksiin syntyivät New Yorkissa International Studio & Curatorial Programin (ISCP) residenssissä, jossa hän työskenteli Saastamoisen säätiön rahoittamana puoli vuotta viime vuoden heinäkuusta lähtien.
”Sain residenssissä nivottua yhteen teossarjojani ja luotua tilanteen, jossa pystyin samanaikaisesti kehittelemään uusia ideoita ja tutustumaan New Yorkin taidekuvioihin. Lisäksi residenssin kautta tuli esiin useita mahdollisia yhteistyökuvioita, jotka ovat tällä hetkellä neuvotteluvaiheessa. Kuvasin jakson aikana myös teoksiini tarvittavia materiaaleja, joka oli alkuperäinen tavoitteeni”, Laitinen kertoo.
Parasta residensseissä on hänen mielestään se, että niiden kautta pääsee helposti sisään uuden kaupungin taide-elämään ja tapaamaan kollegoja. Residenssiarki on New Yorkin kaltaisessa taidetta ja mahdollisia kontakteja pursuavassa kaupungissa asioiden rytmittämistä sen välillä, kuinka paljon haluaa tavata ihmisiä ja käydä katsomassa näyttelyitä ja kuinka paljon viedä omaa tuotantoa eteenpäin.
”Ykkösasia on se, että tekemisen dynamiikka muuttuu aika olennaisella ja orgaanisella tavalla, kun on uudessa tilanteessa ja tapaa paljon uusia ihmisiä. Kun residenssi on vähän pidempi, kuten nyt oli, omaan tekemisen rytmiin ehtii päästä mukaan, ja siinä on enemmän kerroksia.”
ISCP:n residenssiorganisaatio on suuri ja kokoaa yhteen taiteilijoita ympäri maailmaa. Yksin työskentelystudioita on yli 30.
”Siellä on niin selkeä kuvio siihen, miten ihmiset esimerkiksi otetaan mukaan sisään ohjelmiin, että mukaan on helppo päästä saman tien”, Laitinen kiittää.
Elämä New Yorkissa oli monin tavoin samankaltaista kuin Helsingissä – studiolla istuskelua – lisäksi tulivat erilaiset vierailut, näyttelykäynnit ja muut aktiviteetit. Merkittävimmät suhteet muodostuivat toisiin residenssiläisiin, taiteilijoihin ja kuraattoreihin: residenssin kautta syntyi suhteita, jotka ovat varmasti myös pitkäkestoisia.
”Tietysti oli kiinnostavaa tavata myös taideammattilaisia, mutta kaupungissa pitäisi olla pidemmän aikaa, jos haluaisi luoda mielekästä ammatillista kanssakäymistä”, Laitinen toteaa.
Queens Museumissa vieraillessaan hän törmäsi ns. Maintenance art -käsitteestä tunnetun Mierle Laderman Ukelesin retrospektiivinäyttelyyn. Taiteilijan lähestymistapa, kaupungin saniteetti- ja jätehuollosta vastaavien ihmisten nostaminen teosten keskiöön, teki häneen vaikutuksen.
”Siinä on suora yhteys siihen, mitä ihmiset suoltavat maailmaan oman elämänsä kautta. Maintenance art paljastaa prosesseja, joita emme normaalisti näe”.
Perspektiivi tuo ymmärryksen maailmaa kohtaan
Juuri nyt Laitista kiehtovat muun muassa neuroverkot ja tekoäly. Ihmisen suhdetta digitalisoituvaan maailmaan tutkiva ja teknologiaa eri tavoin töissään hyödyntävä taiteilija onkin mitä osuvin valinta uuden vuosituhannen nykytaiteilijoita esittelevään ARS17-näyttelyyn, jossa teemana on digitaalinen murros.
”Neuroverkkojen ja tekoälyn suhteen olen kiinnostunut siitä, miten tieto jakautuu maailmassa ja siitä, miten tämä teknologia vaikuttaa: miten käyttöliittymät muuttavat kehoa ja sitä, miten kommunikoimme toisillemme”, Laitinen sanoo.
Kosketusta tutkiessaan ja osana residenssityöskentelyä hän kuvasi mustekalaa Bostonin New England Aquariumissa ymmärtääkseen sen hajautettua aivotoimintaa ja hermoston toimintaa.
”Lähtökohtana oli ajatus kosketuksesta kielenä ja siitä, miten se ilmenee toiminnassamme. Jos puhutaan vaikkapa multitaskaamisesta, meidän systeemimme toimii lopulta aika keskitetysti: voimme keskittyä vain yhteen asiaan, vaikka meillä on illuusio siitä, että kykenemme tekemään montaa asiaa samanaikaisesti. Mustekala on ihan aivan eri tavalla rakentunut eliö. Sen jokaisessa lonkerossa on itsenäinen hermosto, joilla se voi tunnustella maailmaa ja kerätä tietoa siitä, ja reseptorit toimivat ikään kuin itsenäisesti.”
Miksi Laitinen sitten tutkii sitä mitä tutkii ja kuvaa vaikkapa mustekalaa? Kyse on perspektiivistä, siitä että ymmärtää asioita, jotka ovat lähtöisin muualta kuin itsestä.
”Jospa sitä kautta pystyisi löytämään suuremman empaattisuuden maailmaa kohtaan”, hän pohtii.
Kaikki alkoi musiikista ja installaatioista
Absurdi ja liukas. Siten Laitinen kuvailee toukokuun alussa avautunutta A Porous Share -näyttelyään. Lasiveistoksista ja valokaappeihin toteutetuista maisemista, graafeista, kaavioista ja neuroverkkojen tekemistä runoista koostuvassa kokonaisuudessa nähdään myös uusi versio markkinatalouden kerroksia tutkivasta Liminal Toxicity Cluster -installaatiosta. Sen Laitinen esitti ISCP:n Open Studios -tapahtumassa marraskuussa.
”Ympäri näyttelyä ripoteltuja kaavioita ja graafeja käytetään ilmastodatan esittämiseen. Ne yhdistyvät kemiallisiin prosesseihin ja materiaalisiin muutoksiin, joihin liittyvät tietynlaiset ajalliset puitteet. Lasi edustaa pidempää aikaväliä ja lasiveistokset ovat jonkinlainen kuva tulevaisuuteen liittyvistä muutoksista.”
Veistoksia taiteilija on gallerian Facebook-postauksen mukaan työstänyt Riihimäellä Osuuskunta Lasismin avustuksella. Jälleen uusi kulma tarkastella materiaa ja sen kiertokulkua.
Installaatioita Laitinen teki jo teini-iässä ennen kuin tiesi, että hänestä tulisi taiteilija. Taide nappasi hänet otteeseensa pikkuhiljaa. Kaikki alkoi musiikista, sitten tulivat valokuvaus ja installaatiot.
”Aloin rakentaa installaatioita, tosin en tiennyt, että ne olivat installaatioita. Sitten opiskelin rumpujen soittoa ja hain Kuvataideakatemiaan.”
Jos Laitinen ei olisi kuvataiteilija, hän tekisi luultavasti musiikkia. Tosin hän ei ole missään vaiheessa lopettanut musiikin tekemistä, vaan tekee sitä nyt osana teoksiaan.
”Taidetta olen tehnyt nyt niin kauan, että se on aika kuumottava kysymys. Mutta toisaalta, eikö nykyisin eletä uranvaihdon kulta-aikaa? Se on myös asia, joka on mahdollista tehdä vielä Suomessa. Täällä on järjestelmä, joka mahdollistaa meille sellaisen vapauden, mikä on hieno asia. Kuinka kauan se kestää, se on eri kysymys”, hän pohtii.
Yksityiset säätiöt mahdollistavat kokeellisuuden
Kun Laitinen kurkistaa tulevaisuuteen, hän näkee elämän, joka on hyvin samankaltainen kuin elämä nyt. Aika menee hyvin paljon studiolla istumiseen ja miettimiseen.
”Tekemisen hitaus luo tietynlaisen vääristymän aikaan aika helposti. Enemmän mietityttää se, mitä kymmenen vuoden päästä tapahtuu tällä planeetallamme.”
Gallerian merkitys on taiteilijalle valtavan suuri. On hienoa ja etuoikeutettua, että on jalusta, jota kautta voi pallotella omia ideoitaan.
”Meillä Helsinki Contemporaryn kanssa yhteistyö toimii hienosti: tekemiselle on pystynyt hakemaan myös kokeellisempia moodeja, dialogi toimii ja vie asioita eteenpäin. Se on tärkeää ja kannustavaa”, Laitinen kiittää.
Yksityisillä säätiöillä – kuten Saastamoisen säätiö – on hänen mielestään ollut viime vuosina suora vaikutus siihen, että kokeellisempikin toiminta voi saada rahoitusta.
”Kaiken ei tarvitse olla täysin etabloitunutta. Voi ajatella myös sitä, että hyville ideoille antaa tilaa, vaikka ne tulisivat muilta kuin jo vakiintuneilta suunnilta.”
Keho tulee teoksiin kosketuksen kautta
Taide on keskellä Laitisen elämää, mutta tärkein asia se ei lopulta ole.
”Eihän työ voi olla kaikkein tärkein asia. Siinä ei ole oikeastaan mitään järkeä, jos se menee niin. Eihän silloin ole oikeastaan yhtään mitään, jos ei ole ihmisiä ympärillä. Välillä se unohtuu, kun sitä on niin sisällä omassa tekemisessä, mutta yritän päästä tilaan, jossa se ei unohtuisi.”
Parhaita hetkiä taiteilijalle ovat ne, joina hän uskaltaa antaa epävarmuuden valua kaiken yli ja katsoa, mihin asiat kehittyvät. Kyse on samalla oman toimijuuden kyseenalaistamisesta.
”Jos onnistuu olemaan panikoimatta sen kanssa, se tuntuu tosi hyvältä. Mutta en voi ajatella niin, että onnistun jonkun teoksen kanssa. Minulle se ei ole kauhean terveellinen ajattelutapa, koska silloin menee koko ajan niiden kategorioiden mukaan, että joko onnistut tai epäonnistut. Pitää olla fluidimpi: kaikkihan on vain kokeilua.”
Myös digitaalinen käsityö on Laitiselle tärkeää. Hän esimerkiksi editoi teostensa videot itse.
”Pidän ajatuksesta, että oman kehon ajallisuus tulee sisään teokseen, kun sitä tekee ja katsoo pitkään. Se on välitöntä toimintaa. Se on kuin maalaisin ja koskettaisin siveltimellä kangasta. Editoidessa leikataan aikaa, ja pikku hiljaa syntyy kokonaisuus, mutta ei koskaan minkään täydellisen ennakkosuunnitelman mukaan.”
Taideyliopiston Kuvataideakatemia käynnisti vuonna 2015 Saastamoisen säätiön tuella Kuvataideakatemiasta valmistuneille taiteilijoille suunnatun alumniresidenssi-ohjelman, joka tukee stipendein kuvataiteilijoiden opintoja korkeatasoisissa Kuvataideakatemian kumppanuusresidenssikeskuksissa. Tuomas A. Laitinen työskenteli New Yorkin International Studio & Curatorial Programin (ISCP) alumniresidenssi-ohjelmassa syyskauden 2016, kevätkaudella 2017 ohjelmassa työskentelee Bita Razavi.
iscp-nyc.org/resident/tuomas-laitinen
uniarts.fi/uutishuone/tuomas-laitinen-iscp-residenssiohjelmassa-syksyllä-2016
Kuva: Donald Hải Phú Daedalus