Kun Länsimetro avataan matkustajaliikenteelle, moni varmasti hyppää ihan vain uteliaisuuttaan metron kyytiin vanhalta läntiseltä pääteasemalta Ruoholahdesta kohti Länsimetron uutuutta hohtavia asemia. Me lähdimme kuitenkin koko metrolinjan mittaiselle taide-ekskursiolle.
Tapiolan vaalean ja avaran metroaseman seinien värikkäät maalijäljet johdattavat laiturialueelle, jossa metromatkustaja kohtaa Kim Simonssonin teoksen Emma jättää jäljen. Se on kolme- ja puolimetrinen, värikästä kättä lukuun ottamatta kokonaan valkoiseksi maalattu pronssiveistos. Veistos paljastettiin kutsuvierasyleisölle syyskuussa. Pian se tulee tutuksi myös n. 26 000 Tapiolan metroaseman päivittäiselle käyttäjälle.
“Voi olla, että ensimmäisen kerran kun tulet asemalle saatat ihmetellä, mitä nämä maalivedot seinissä oikein ovat. Mutta sitten kun pääset laiturialueelle, yhdistät ne toivottavasti näkemääsi hahmoon ja luot päässäsi tarinan, että tyttö on tullut sieltä EMMAsta [Espoon modernin taiteen museo],” pohtii Simonsson.
Mennään hieman ajassa taaksepäin. Länsimetron toimesta kaikille asemille kartoitettiin aikanaan paikkoja taideteoksille. Asemien arkkitehdit valitsivat yhteistyössä Länsimetron kuvataidekoordinaattorina toimineen taiteilija Jaakko Niemelän kanssa sopivat taiteilijat, joilta pyydettiin luonnokset asemille. Kolmelle asemalle – Niittykumpuun, Keilaniemeen sekä Tapiolaan – on nyt toteutettu suunnitellut teokset. Niittykummun ja Keilaniemen asemien teoksille löytyivät varat Länsimetron budjetista. Tapiolan aseman teos on pitkälti EMMA:n ansiota. Kun teos oli vaarassa jäädä toteuttamatta, EMMA keräsi sille rahoituksen Espoon kaupungilta, Saastamoisen säätiöltä sekä Svenska Kulturfondenilta.
Simonssonille annettiin melko vapaat kädet teoksen tekemiseen Tapiolan aseman suunnitelman pohjalta.
“Minulla oli aluksi asemalle vaikka minkälaista installaatioideaa. Mutta tajusin aika nopeasti, että en ole suunnittelija, vaan olen veistäjä,” naurahtaa Simonsson.
“Tein aluksi suunnitelman hieman erilaisesta pronssiveistoksesta, oikeastaan siihen samaan kohtaan, missä veistos nyt seisoo. Mutta sitten nämä taideprojektit eivät edenneet oikein millään asemalla”, Simonsson avaa teoksensa taustoja.
“Kun EMMA tuli mukaan prosessiin, idea syntyi aika nopeasti. Olen aiemmin tehnyt näitä tyttö-veistoksia, ja koska EMMA on tytön nimi, niin päädyin tekemään Emma-tytön. Mielestäni sen tytön piti olla hieman anarkistinen, ja jäin miettimään, että mikä aihe voisi olla. Olen aiemmin tehnyt mm. sylkevän tytön ja lätäkköön hyppäävän tytön. Aihe ei voinut tässä tapauksessa olla kuitenkaan liian hurja. Lopulta keksin, että lapsethan maalaavat usein käsillä seiniin, ja EMMA:n johtaja Pilvi Kalhama oli heti myyty ideasta.”
Emma jättää jäljen -teokselle on myös selkeä toive: sen on tarkoitus johdattaa metroasemalta EMMA:an. Teos koostuu veistoksen ja aseman maalausjälkien lisäksi sarjasta animaatioita, joissa Emma-tyttö värittää Tapiolaa. Animaatioihin voi törmätä alueen digitaalisissa mediapinnoissa sekä sosiaalisessa mediassa.
Taiteella vankka tila metrolinjan varrella
Julkiseen tilaan toteutetun teoksen prosessi on pitkä. Suunnitellessaan taiteilija joutuu ratkomaan erilaisia asioita kuin esimerkiksi gallerianäyttelyyn päätyviä teoksia tehdessään. On huomioitava materiaalien kestävyys, turvallisuus ja tilan käyttötarkoitus. Metroaseman kohdalla metron käyttäjä ei itse saa päättää haluaako nähdä taidetta, joten hänetkin on huomioitava teosta suunnitellessa.
Siinä missä käyttäjä ei voi välttyä näkemästä Simonssonin massiivista veistosta, joillakin metroasemilla taideteoksia on sijoitettu niin, ettei niitä välttämättä edes huomaa. Niitä löytyy kuitenkin miltei kaikilta itäisiltä metroasemilta tai niiden välittömästä läheisyydestä.
“Ihmisethän tulevat asemalle odottamaan metroa tietyn ajan. He eivät tule taiteen takia, eikä heidän tarvitse edes virittäytyä, että siellä näkyy jotain erityistä. Mutta jos niin käy, he saattavat siinä sivussa huomata kuinka erilainen teos on eri tilanteissa, eri puolelta katsottuna, eri vuorokauden- tai vuodenaikaan,” pohtii Jussi Niva.
Helsingin kaupungin taidemuseo kutsui vuonna 1996 mm. Nivan osallistumaan kilpailuun, jossa etsittiin teosta uudelle Vuosaaren metroasemalle. Niva työsti niihin aikoihin Expose-teossarjaa, jossa hän maalasi kaarevia pintoja kirkkailla väreillä. Teossarjan ajatus oli rikkoa maalauksen frontaalisuutta, jolloin katsoja joutui mukautumaan siihen, ettei hänellä ollut määriteltyä pistettä, josta pystyi hallitsemaan näkemäänsä, vaan joutui sopeutumaan teoksen kaarevuuteen.
“Ajatus, että maalaus on ikkuna toiseen todellisuuteen rikkoontui. Sen sijaan se määritteli sitä hetkeä tai ympäristöä, jossa katsoja on”, kertoo Niva.
Vuonna 1998 julkistettu teos Expose koostuu sarjallisista polykarbonaatille tietokoneohjatusti maalatuista kuvista, jotka sijoittuvat metroaseman kattorakenteisiin koko laiturialueen 84 metrin matkalle. Niiden lähtökohtana on valokuva valon heijastuksesta teräspinnalla. Kuvat on esitetty joko sellaisenaan tai negatiiveina, ja niihin on lisätty värejä.
“Halusin että teos on läpinäkyvä, että se toimii filtterinä valolle, mutta että siinä on myös oma väri, joka heijastaa ja luo kuvan. Halusin luoda ajatuksen siitä, että teos on valoherkkä. Aseman valo ikään kuin tarttuu teokseen. Se on altis valolle, pimeydelle, sateelle, lumelle,” muistelee Niva.
Metroasemalle tehty julkinen teos limittyi Nivan työhuonetyöskentelyyn luontevasti.
“Tämä oli minulle ideaali tilanne. Työ mahdollisti studiotyöskentelyssä käsiteltyjen asioiden soveltamisen käytäntöön, vaikka materiaalia piti hieman muokata. Ajattelin, että pääsin tuomaan tämän sarjan enemmän maailmalle”, naurahtaa Niva.
Mikä tämän tarkoitus on?
Siilitien metroasemalle ilmestyi alkuvuodesta 2014 valotaulua muistuttava esine. Mm. Metro-lehdessä lukija ihmetteli toimitukseen lähetetyn kuvan muodossa valotaulua, joka oli seissyt kytkemättömänä laiturialueella puolisen vuotta.
“Tuo on juuri se mahdollisimman oikea reaktio tähän teokseen minun näkökulmastani. Tykkään tuosta lähestymistavasta!” naurahtaa Olli Keränen.
Keräsen teos Näin sinun tulevan muodostuu kaksipuoleisesta valotaulusta, joka nojaa teräksiseen tukirakenteeseen laiturialueella sekä katutason lippuhallissa sijaitsevasta veistoksesta, johon on koottu 15 graniittilevyä päällekäin epäsymmetriseksi suorakulmioksi, ikään kuin istuimeksi.
“Halusin ajatella, että teos olisi väliaikaisemman näköinen, kuin jos sen asettelu olisi geometrisen tarkka. Kokonaisuudessa on kyse siitä että haluan tehdä isoja ja jossain mielessä raskaita eleitä julkiseen tilaan. Mutta haluan myös, että ne lainaavat niin paljon ympäristöltään, että ne samalla muuttuvat näkymättömiksi,” kertoo Keränen.
Näin sinun tulevan on toteutettu Siilitien metroaseman peruskorjauksen yhteydessä prosenttiperiaatteella. Se tarkoittaa, että osa hankkeen rakennusbudjetista on käytetty taiteeseen. Siinä missä metroasema sulautuu runsaine luonnonkivivuorauksineen ympäristöönsä, teos sulautuu hyvin itse asemaan.
Keränen kertoo teosta suunnitellessaan pohtineensa aseman funktiota ja sitä miten voisi teoksellaan vaivihkaa osallistua siihen.
“Asema on läpikulku- ja odottelutila, eikä kukaan oikeastaan jää sinne pitkäksi aikaa, mutta se voi olla sellaista päivittäistä tilan kuluttamista esimerkiksi työmatkalla. Halusin sisällyttää teokseen elementtejä, joita on mahdollista käyttää levähtämiseen tai istumiseen, tai jotka lähentelevät valohoitoa Suomen yhdeksänkuukautisen talven aikana,” paljastaa Keränen.
“Yksi osa minun taiteellista praktiikkaa on miettiä hillittyä tilankäyttöä – kokeilen soluttautumista julkiseen tilaan ottamalla attribuutteja rakennetusta tilasta. Mutta julkiseen tilaan tehdyt teokset ovat luonnollisesti haastavampia tehdä kuin galleriatilaan tehdyt jo pelkästään rajoitteidensa takia.”
Kerästä hieman jännitti esitellä arkkitehdeille teosta, jossa on tasaisin väliajoin huollettavia elementtejä. Julkisten teosten rahoituspohja on usein sellainen, että varoja ohjataan teoksen toteuttamiseen, mutta niiden ylläpitoon ei välttämättä varata budjettia: ne kun perinteisesti ovat kestäviä pronssi- tai kiviveistoksia.
Teos kuin maamerkki
Kampin keskuksessa sijaitsee pääkaupunkilaisille varsin tuttu teos: Gekko. Pekka Paikkarin, Kristina Riskan ja Kati Tuominen-Niittylän yhteistyönä suunniteltu ja toteutettu keltainen, liskoa muistuttava teos vahtii hiljalleen metromatkustajien kulkua asemalaiturille. Gekon ajatus pohjautui inhimillisyyden ja rauhallisuuden tuomiseen hektiseen kaupunkitilaan. Alunperin betoniset penkit teoksen vieressä kutsuivat ohikulkijoita pysähtymään teoksen luo. Teoksen ympäristö synnytti aikanaan paljonkin keskustelua, mutta se on sitten oma tarinansa.
Kampin liikenneterminaalista vastuussa olleet arkkitehdit Aki Davidsson ja Timo Kiukola näkivät metrolaiturille vievän massivisen betonikuilun potentiaalin taiteelle ja ottivat yhteyttä keramiikkataiteilija Kristina Riskaan. Riska puolestaan kutsui mukaan projektiin kolleegansa Paikkarin ja Tuominen-Niittylän.
“Meille annettiin selkeä pinta, jolle oli suunniteltava jotain. Ymmärsimme aika pian, että koska kyseessä oli aika suuri pinta-ala, teoksen oli oltava sarjallinen, jotta se olisi toteutuskelpoinen. Itse betonielementti oli ellipsimäinen, joten päädyimme laattaan, jossa oli selkeä kupera muoto. Laatasta tehtiin muutama eri koko ja muoto, jotta pinnasta tulisi elävä”, kertoo Riska.
Teos muodostuu laattojen muodosta ja väristä sekä siitä rytmistä, jolla ne on kiinnitetty betoniin. Jokainen teoksen laatta on valettu käsin. Gekossa korostuu kestävyyden huomioiminen suunnittelutyössä: milloin siinä kiipeillään ja milloin lasketaan liukumäkeä – on siinä jopa skeitattu. Eikä ihme, se houkuttelee hillitymmänkin ohikulkijan koskemaan sen pintaa.
Gekon pää – se osuus, josta on käynti metrolaiturille – on teoksen tutumpi osuus. Monelta on ehkä jäänyt kuitenkin huomaamatta teoksen suurempi osuus, kaukoliikenneterminaalissa sijaitseva teoksen vartalo.
“Puhuimme paljon siitä mikä on taiteilijan ja suunnittelijan rooli ja onhan se myös auttaa ihmisiä näkemään asioita. Usein törmää siihen, että ihmiset käyttävät omasta näkökyvystään aivan murto-osan. Ympäristöön turtuu helposti. Sitä ei nähdä tai rekisteröidä, ja jos jostain kuljetaan päivittäin, niin sitten ei varsinkaan nähdä,” pohtii Riska.
Metroasemille sijoitetuttujen teosten suurin yhteinen haaste on ehkä se, ettei niitä nähdä. Toisaalta myös niiden kauneus piilee juuri siinä: joka päivä voi huomata ympäristöstään jotakin uutta.
Kim Simonssonin teos Emma jättää jäljen (2016) toivottaa metronkäyttäjän tervetulleeksi Tapiolan metroasemalle. 3,5 m korkea veistos on maalattua pronssia.
Kaikki artikkelissa esitellyt teokset löytyvät Vuosaaresta Tapiolan kautta Matinkylään kulkevan linjan varrelta. Tarkemmat tiedot linjoista ja uusista asemista löydät HSL:n verkosta.
Kim Simonsson (s. 1974 Helsingissä) on Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 2000 valmistunut kuvanveistäjä. Hän asuu ja työskentelee Fiskarsissa.
http://www.kimsimonsson.com/
Jussi Niva (s. 1966 Pellossa) on Kuvataideakatemiasta vuonna 1989 valmistunut kuvataiteilija. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä sekä Berliinissä.
http://jussiniva.com/
Olli Keränen (s. 1979) on Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 valmistunut kuvanveistäjä. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.
http://www.ollikeranen.com/
Kristina Riska (s. 1960 Helsingissä) on Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1984 valmistunut keramiikkataiteilija. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.
Pekka Paikkari (s. 1960 Somerolla) on Kuopion muotoiluakatemiasta vuonna 1983 valmistunut kuvanveistäjä. Hän asuu Sipoossa ja työskentelee Helsingissä.
http://pekkapaikkari.com/
Kati Tuominen-Niittylä (s. 1947 Helsingissä) on Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 valmistunut muotoilija. Hän asuu Pornaisissa ja työskentelee Helsingissä.
Kuva: EMMA – Espoon modernin taiteen museo / Yehia Eweis